Eva Rönkkö, Eläkeläiset ry
Tuulikki Hakala, Pääkaupunkiseudun omaishoitajat ry
Meri Kulmala, SOSKIELI-hanke, Helsingin yliopisto
Antero Olakivi, SOSKIELI-hanke, Helsingin yliopisto
Ihmiset liikkuvat maista toiseen eri syistä yhä enemmän. Muuttoliikkeen seurauksena suomalainen väestö moninaistuu. Nämä muutokset näkyvät myös ikääntyvässä väestössä. Väestön kokoon suhteutettuna ulkomaalaistaustaisten ikääntyvien ihmisten osuus kasvaa Suomessa kansainvälisesti katsoen poikkeuksellisen nopeasti (Ciobanu ym. 2017). Helsingin seudun vieraskielisten väestöennuste vuosille 2018–2035 osoittaa, että kielivähemmistöihin kuuluvien iäkkäiden osuus väestössä kolminkertaistuu seuraavan viidentoista vuoden aikana.
Tämä muutos luo painetta myös ikääntyneille suunnatuissa julkisissa palveluissa, sillä sellaisenaan nykyiset palvelut eivät taivu tarjoamaan tukea moninaisista lähtökohdista tuleville asiakkaille. Kasvava määrä kielivähemmistöihin kuuluvia ikääntyneitä hakeekin järjestöistä apua palvelujärjestelmässä selviytymiselle. Järjestökentällä muutos näkyy selvänä.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on pitkään perustunut palveluiden universaalin saatavuuden ja tasa-arvon periaatteille. Moni kielivähemmistöön kuuluva asiakas jää kuitenkin ilman tarpeitaan vastaavaa palvelua, vaikka hän olisi sellaiseen oikeutettu.
Tutkimuskirjallisuudessa esimerkiksi Suvi Keskinen (2012) on puhunut niin sanotusta universaalin kohtelun paradoksista, jolloin yhtäältä vältetään ihmisten leimaamista erilaiseksi, mutta toisaalta ohitetaan asiakkaiden poikkeavat elämäntilanteet ja niiden johdosta erivertainen mahdollisuus palveluihin.
Vertikaalinen ja horisontaalinen moninaisuus
Ikääntyneiden kielivähemmistöihin kuuluvien asiakkaiden näkökulmasta on suomalaisen palvelujärjestelmän toimivuudessa selkeitä puutteita. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ihmisoikeusneuvoston asiantuntijan Claudia Mahlerin Suomen hallitukselle luovuttama tuore raportti iäkkäiden oikeuksien toteutumisesta toteaa, että kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvien ikääntyneiden ihmisoikeudet eivät toteudu Suomen nykyisessä palvelujärjestelmässä (Ihmisoikeuskeskus 2023). Järjestelmän nopea digitalisaatio ei lupaa hyvää myöskään lähitulevaisuuden kannalta.
Vähemmistöihin kuuluvien ikääntyvien oikeudet uhkaavat jäädä toteutumatta niin uusien Suomeen muuttaneiden kuin vanhempien vähemmistöjen kohdalla. Euroopan ainoan alkuperäisväestön, saamelaisten, iäkkäiden tarpeet eivät aina mahdu palvelujärjestelmän olettamuksiin; sama koskee romanivähemmistöä.
Käsitys suomalaisesta ikäväestöstä homogeenisena, lähinnä suomea tai ruotsia puhuvina iäkkäinä, heijastuu siihen, millainen nykyinen palvelujärjestelmä on. Kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvia iäkkäitä ei tunnisteta eikä nähdä. Politiikassa ja palveluissa on hiljalleen herkistytty tunnistamaan ikäväestön vertikaalinen moninaisuus eli iäkkäiksi lukeutuvien ihmisten suuri ikähaitari, mutta horisontaalinen moninaisuus jää piiloon. Horisontaalisella moninaisuudella tarkoitamme yhden ikäluokan, kuten vaikka 60–70-vuotiaiden kielellistä ja kulttuurista moninaisuutta.
Järjestöjen monet roolit
Nyky-Suomessa järjestöt tekevät tärkeää työtä muun muassa kieli- ja kulttuurivähemmistöihin kuuluvien ikääntyvien parissa ajamalla näiden oikeuksia ja etuja, tukemalla heidän arkeaan sekä palvelujärjestelmässä toimimista ja tarjoamalla itse näille ryhmille tarkoitettuja palveluita.
Tämä heijastelee laajemminkin järjestöjen moninaisia yhteiskunnallisia tehtäviä. Yhtäältä järjestökentän tarkoitus on tarjota toiminta-areena jäsenistölleen sekä tuoda jäsentensä ääntä yhteiskunnassa kuuluviin. Järjestöillä on roolinsa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja yhteiskunnallisen solidaarisuuden edistämisessä. Muutokseen pyrkivä edunvalvontatyö on luonteeltaan konflikteja synnyttävää, sillä muutos ei onnistu ilman, että palvelujärjestelmässä tunnistetaan muutoksen tarvetta (mm. Ilmonen 1998).
Toisaalta järjestöt ovat myös tarjonneet palveluita ja tekevät sitä enenevässä määrin ostopalveluina. Hyvinvointivaltioon kohdistuvien tehostamispyrkimysten myötä on kehittynyt myös niin sanottu uusi kolmas sektori, joka asettuu osaksi julkista palvelurakennetta myytävine palveluineen (Pyykkonen 2023).
Julkisessa palvelujärjestelmässä jo tunnistettujen, paikkansa neuvotelleiden perinteisten järjestöjen rinnalle on muuttoliikkeiden seurauksena syntynyt uusia yhdistyksiä, jotka keskittyvät esimerkiksi kielivähemmistöihin kuuluvien iäkkäiden arjen tukemiseen. Näissä järjestöissä hoidetaan kasvavassa määrin myös asiakkaidensa asiointia esimerkiksi digitalisoituvissa julkisissa sosiaali- ja terveyspalveluissa, jotka – ilman kolmansien osapuolten apua – käytännöllisesti katsoen sulkevat palvelujärjestelmän ulkopuolelle monet eri kielivähemmistöihin kuuluvat ikääntyvät asiakkaat (esim. Buchert & Wrede 2021; Buchert ym. 2022). Nämä haasteet nousevat näkyvästi esiin SOSKIELI-hankkeen tutkimuksesta ja ne nostetaan esiin myös edellä mainitussa YK:n raportissa ikääntyneiden ihmisoikeuksien toteutumisesta Suomessa.
Näiden vähemmistöryhmien etua ajavien järjestöjen työ jää kuitenkin usein niin sanotulle epäviralliselle harmaalle alueelle virallisen ja epävirallisen palvelujärjestelmän välimaastoon. Näin niiden rooli jää tunnistamatta ja tunnustamatta.
Vaikka marginaalissa olevia asiakkaita tukevien järjestöjen asiantuntemusta arvostettaisiinkin, niiden välittäjän roolia asiakaskuntansa ja palvelujärjestelmän välillä ei ole huomioitu järjestelmän rakenteissa. Tilanteen tekee kestämättömäksi se, että palvelujärjestelmä ei tavoita yhteiskunnan “uusia” jäseniä eikä palvelujärjestelmässä ole “tilaa” toimintatapojen muutokselle tai etsivälle työlle, jolloin apua haetaan järjestökentältä.
Ainakin strategioiden tasolla julkiset palvelut pyrkivät vahvistamaan yhteistyötä järjestökentän kanssa. Tämä on hyvä kehityssuunta, mutta vaatii myös kipukohtien tunnistamista ja tahtoa niiden ratkaisemiseen tai hyväksymiseen osana yhteistyötä.
Jännitteet ja kipukohdat
Järjestökentältä katsottuna voi paikantaa ainakin kolme kipukohtaa virallisen palvelujärjestelmän ja järjestöjen välisessä yhteistyössä. Yksi niistä liittyy julkisten palveluiden ja kolmannen sektorin erilaisten roolien tunnistamiseen. Julkisten palveluiden rooli ja tehtävät määräytyvät lainsäädännön pohjalta, kun taas järjestötoiminta perustuu järjestöjen autonomiaan. Järjestöissä määritellään itse omat tehtävät ja tavoitteet. Ihanteellisesti järjestöjen ja virallisen palvelujärjestelmän väliset kumppanuudet perustuvat tasaveroisille neuvotteluille ja sopimuksille yhteistyön sisällöistä ja pelisäännöistä. Todellisuudessa on yhdistysten tehtävät järjestö-kuntayhteistyössä usein saneltu jo valmiiksi.
Toinen kipupiste liittyy järjestökentän edunvalvonnan rooliin. Parhaimmillaan järjestö-kuntayhteistyössä osataan hyödyntää järjestöjen asiakasymmärrystä, jonka pohjalta kehitetään yhdessä palveluiden toimivuutta ja saavutettavuutta. Järjestöjen julkista järjestelmää haastava edunvalvontatyö saatetaan kuitenkin kokea myös kiusallisena, jolloin yhteistyötä saatetaan karttaa.
Kolmas kipupiste liittyy järjestöissä olevan osaamisen hyödyntämiseen tavalla, joka jättää piiloon järjestöjen roolin. Kunnat ovat kiinnostuneita ja mielellään kehittämistyössään hyödyntävät järjestöjen työtä ja asiantuntemusta ihmisten tavoittamiseksi ja tukemiseksi, mutta lopputuloksessa järjestöjen tekemä pohjatyö kehittämistarpeiden esille tuomisessa tai ratkaisujen kehittämisessä jätetään usein näkymättömiin tai otetaan omiin nimiin.
Selityksiä ja eteenpäin katsomista
Selityksiä jännitteiden syntymiselle on monia. Päällimmäisenä voi todeta, että yhteistyöstrategioista puuttuvat sellaiset rakenteelliset uudistukset, joiden avulla yhteistyötä voitaisiin toteuttaa aidosti myös ostopalvelukumppanuuksien ulkopuolella. Muun yhteistyön pohjaksi tarvittaisiin esimerkiksi neuvottelulle pohjautuvia yhteistyösopimuksia, jotka selkeyttäisivät osapuolten rooleja, tehtäviä ja resursseja.
Yhteistyöstä käytävässä neuvottelussa olisi otettava huomioon myös osapuolten moninkertainen valtaepäsymmetria, joka näkyy niin toimintaresursseissa, tiedonhallinnassa kuin asiantuntijuuden tunnustamisessa. Yhdistykset ovat usein riippuvaisia kunnan tarjoamista toimitiloista sekä rahoituksesta, joka vaikuttaa etenkin siihen, mitä uskalletaan sanoa. Järjestöjen ja kuntien yhteistyön yhdeksi haasteeksi on todettu molemminpuolisen tiedon puute toisen osapuolen toiminnasta (mm. Mykrä & Varjonen 2013; Viirkorpi 2013), mikä voi aiheuttaa myös molemminpuolista epäluottamusta.
Erilaisiin hankkeisiin lähdettäessä tulisikin niin kunta- kuin järjestöpuolella tutustua tarkoin siihen, mitä on jo aiemmin tehty, sektorista riippumatta. Resursseja ei tulisi käyttää pyörän keksimiseen uudelleen, vaan yhteistyössä jatkokehittää hyväksi todettuja malleja ja yhdistää resurssit uusien avauksien tekemiseen.
Sekä järjestöjen että kuntien olisi hyvä muistaa, että asiakkaat ovat usein yhteisiä eli jako “teidän” ja “meidän” asiakkaisiin on keinotekoinen. Ihmisten hyvinvointi on molempia yhdistävä toiminnan intressi. Sen pohjalle on hyvä lähteä rakentamaan yhteistyötä ja kumppanuutta kunkin roolit ja tehtävät tunnistaen.
Lähteet
Buchert, U., Kemppainen, L., Olakivi, A., Wrede, S. & Kouvonen, A. 2022. Is digitalisation of public health and social welfare services reinforcing social exclusion? The case of Russian-speaking older migrants in Finland. Critical Social Policy, ennakkojulkaisu.
Buchert, U. & Wrede, S. 2021. ‘Bridging’ and ‘fixing’ endangered social rights in the digitalising welfare state. Teoksessa H. Hirvonen, M. Tammelin, R. Hänninen & E. J. M. Wouters (toim.), Digital Transformations in Care for Older People (s. 54–71). Routledge.
Ciobanu, R. O., Fokkema, T. & Nedelcu, M. 2017. Ageing as a migrant: Vulnerabilities, agency and policy implications. Journal of Ethnic and Migration Studies 43(2), 164–181.
Ilmonen, K. 1998. Uudet ja vanhat yhteiskunnalliset liikkeet. Teoksessa K. Ilmonen & M. Siisiäinen (toim.), Vanhat ja uudet liikkeet. Vastapaino.
Keskinen, S. 2012. Kulttuurilla merkityt toiset ja universaalin kohtelun paradoksi väkivaltatyössä. Teoksessa S. Keskinen, J. Vuori & A. Hirsiaho (toim.), Monikulttuurisuuden sukupuoli: kansalaisuus ja erot hyvinvointiyhteiskunnassa (s. 291–320). Tampere University Press.
Mykrä, P. & Varjonen, E. 2013. Järjestöjen ja kuntien yhteistyö Raha-automaattiyhdistyksen näkökulmasta. Teoksessa K. Häkkilä & M. Tourula (toim.), Järjestöt ja kunta hyvinvointia edistämässä. Näkökulmia järjestö-kuntayhteistyöhön (s. 22–34). SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry.
Viirkorpi, P. 2013. Tietoisuuden ja asenteiden muutos. Teoksessa K. Häkkilä & M. Tourula (toim.), Järjestöt ja kunta hyvinvointia edistämässä. Näkökulmia järjestö-kuntayhteistyöhön (s. 66–75). SOSTE Suomen sosiaali ja terveys ry.